Tanjan katu Pietarin Vasilinsaarella on vajaat puolitoista kilometriä pitkä, mutta tänne sopii koko Neuvostoliiton ja uuden Venäjän historia. Sata vuotta tavallisten ihmisten epätavallisia kohtaloita.
Korina Klodt asui täällä keväällä 1938. Hän oli kolmivuotias, kun mustiin pukeutuneet tuntemattomat miehet keskellä yötä veivät hänen vanhempansa. Hän kasvoi lastenkodissa Neuvostoliiton Kaukoidässä, eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan.
Natalja Soboleva oli yhdentoista, kun Leningradin piiritys alkoi. Hänen isänsä kuoli nälkään. Äiti tuli nälästä lähes sokeaksi, ja Natalja itse näki, miten nääntyneet ihmiset lyyhistyivät kadulle eivätkä enää nousseet. Mutta Natalja selvisi hengissä ja oli sodan jälkeen rakentamassa Leningradin metroa.
Tanja Savitševa ei selvinnyt. Hän oli Nataljan naapuri ja luokkatoveri, joka päivästä toiseen kirjasi pieneen vihkoon jokaisen perheenjäsenensä kuolinpäivän. Nyt hänen entisen asuintalonsa seinässä on muistolaatta. Samassa talossa hänen vanhemmillaan oli ennen vallankumousta pieni leipomo.
Tanjan asunnossa asuu nyt Aleksandr Uralov. Se on hänen lapsuudenkotinsa. Hän muistaa yhä, miten väki Korean sodan aikana tungeksi lukemassa lehtiä, jotka oli liimattu kadun varrella oleviin suuriin ilmoitustauluihin. Silloin hän oli kymmenen vanha. Aikuisena Uralov osti Tanjan kadun ensimmäisen ulkomaalaisen auton.
Lusine Arutjunova oli vielä äsken oppilas Tanjan entisessä koulussa, nyt hän opettaa siellä. Hänellä on neuvostoajasta vain muutama hajamuisto. Mutta vielä pitkään Neuvostoliiton hajottuakin hänen perheensä asui kahden muun perheen kanssa koulun viereisessä yhteisasunnossa.
Kaikki nämä ihmiset tapaamme kertomuksessa, joka alkaa vuoden 1917 vallankumouksista ja päättyy vapunviettoon vuonna 2017. Tämä kertomus on tositarina Tanjan kadusta.
Osta e-kirja: Elisa Kirja, Into
Arvosteluja ja haastatteluja:
- Kajsa Öberg-Lindsten: Berättelser från hundra år av rysk vardag (GP)
- Sylfia Asklöf Fortell: På Tanjas gata går historien i cirkel (BLT)
- Fredrik Wadström: ”Tanjas gata” hundra år efter revolutionen (SR)
- Ulrika Knutson: 100 år av rysk, brutal vardag sett utifrån en enda gata (Sydsvenskan)
- Petter Lindgren: Tanjas gata blir allas vår gata (Aftonbladet)
- Jarmo Koponen: Kalle Kniivilä – Tanjan katu
- Pentti Stranius: Venäläistä arkea Tanjan kadulla
- Arja Paananen: ”Venäjällä valheetkin ovat nykyisin paremmat” (Ilta-Sanomat)
- Ylen Aamu-tv: Tarinoita elämästä Pietarissa 1917 – 2017 (video 9 min)
- Into kustannus: Tanjan katu (video 2 min)
- Sisuradio: Kalle Kniivilän tuoreessa kirjassa liikutaan Pietarin kaduilla (audio 2 min)
- Sisuradio: Kalle Kniivilä kirjastaan Tanjan katu (audio 22 min)
- Писатель Книйвиля: “Я хотел узнать, как люди умудрялись жить, любить и оставаться людьми в условиях, которые нам трудно представить” (Yle)
Tanjan katu on neljäs kirjani. Sitä ennen ovat ilmestyneet Putinin väkeä (Kanava-palkinto vuoden 2014 parhaasta tietokirjasta), Krim on meidän sekä Neuvostomaan lapset (ehdolla Suuren journalistipalkinnon saajaksi 2016). Tanjan kadun julkaisee kustantamo Into syksyllä 2017. Kirja ilmestyy myös ruotsiksi ja esperantoksi. Tässä alla on valokuvia muutamista kirjan henkilöistä ja pieniä ääninäytteitä haastatteluista.
Galina Barhudarova: – Jakutiassa olin puoli vuotta tutkimassa timanttiesiintymiä. Meidät vietiin taigalle helikopterilla. Sinne erämaan keskelle meidät jätettiin, siellä tehtiin tutkimukset, ja sovittuna päivänä helikopterin oli määrä tulla takaisin. Kaikki oli hyvin, jos se tosiaan tuli. Mutta saattoi käydä niinkin, ettei helikopteria kuulunut. Ehkä sääolot olivat huonot, tai helikopteria tarvittiin johonkin pelastustehtävään. Siellä me sitten kökötimme, ruoka oli syöty loppuun ja kaikki oli pakattu kokoon, mutta helikopteria ei vain tullut. Kerran saimme odottaa helikopteria kaksi viikkoa. Oltiin ilman ruokaa syyskuussa keskellä taigaa, eihän siellä mitään syötävää ollut.
Avtandil Mikava: – Eihän minulla ollut aavistustakaan, missä tämä sairaala oli. Vasilinsaarestakaan en tiennyt mitään, paitsi sen, missä Albatross-kauppa oli. Mutta kun tulin metrosta ja aloin kysellä sairaalaa, sain kuulla, että juuri sinnepäin minun pitikin mennä. ”Tiedättekö, missä Albatross-kauppa on? Se, jossa myydään ulkomaalaisia tavaroita valuttasekkejä vastaan?” Kukapa nyt sitä ei olisi tiennyt, sen kaupan tunsivat kaikki, ainakin nuoriso. Ja minä olin silloin yhdeksäntoista. Sitten kyselin vähän lisää ja löysin sairaalan. Sairaanhoitaja heitti minulle rätin ja sanoi: ”Sen kun alat kuurata!” Vieressä seisoi toinen, jolla oli savuke suupielessään. Hän sanoi: ”Ja kuuraakin kunnolla, muuten ei palkkaa tipu.
Korina Klodt: – Muistan kun heidät vietiin. Se tapahtui keskellä yötä, kaikkihan vietiin yöllä. Huoneessa, jossa minä asuin vanhempieni kanssa, oli ikkuna Toiselle linjalle päin. Ukin huoneen ikkuna oli sisäpihan puolella. Ja kolmannessa huoneessa asuivat ukin siskot. Ukki ompeli varmaan omassa huoneessaan. Minun vuoteeni ei ollut aivan oven vieressä, vaan vinosti vastapäätä, mutta viereisestä huoneesta kuului kai jotain ääniä joihin minä heräsin. Olin kolmivuotias ja heräsin siihen, että valot olivat päällä keskellä yötä. Aloin varmaan itkeä, kun näin vieraita miehiä mustissa vaatteissa. Vanhemmat olivat jo pukeutuneet, he olisivat varmaan lähteneet kaikessa hiljaisuudessa, jos en olisi herännyt. Äiti sanoi: ”Korina kulta, tee niin kuin ukki sanoo, me tulemme pian.” Enempää en siitä muista.
Lusine Arutjunova: – Nyt jälkikäteen sitä ymmärtää, että siinä oli hyviäkin puolia. Mutta kyllä me asuimme aika ahtaasti. Meitä oli perheessä neljä henkeä, ja huone oli neljäntoista neliön. Eikä huoneiden välillä juuri ollut äänieristystä. Jos naapuri aivasti saattoi sanoa ”terveydeksi”. Me olimme hyviä naapureita ja suuria juhlapyhiä vietettiin yhdessä. Sveta-tädillä oli suurin huone, joten juhlapöytä katettiin sinne. Siellä me aina juhlimme uuttavuotta. Toki riitaakin joskus tuli, kolme kokkia yhdessä keittiössä on aika paljon. Silti siellä oli tavallaan hyvä asua, vanhemmillakin oli rauhallisempi olo kun tiesi, että joku on aina paikalla, kun lapset tulevat kotiin. Jos Sveta-täti ei ollut siellä, niin ainakin hänen lapsensa olivat.
Natalja Soboleva: – Jostain syystä ruumiit tummuivat nopeasti pakkasessa. Ja joskus joitakin ruumiinosia oli leikattu pois. Näin sellaista itsekin, vaikka äiti veti minut pois ja sanoi, ettei saa katsoa. Kerran, kun äiti jo oli niin heikkona, että hän vain makasi sängyssä, minun piti mennä ostamaan ruokaa meidän korttejamme vastaan. Silloin näin jotain torilla. Joku aikuinen näytti minulle: ”Katso tuonne, tuo mies myy ihmislihasta tehtyä sylttyä. Näetkö tuossa? Sinä on ihmisen kynsiä.” Sellaisesta ei jälkikäteen puhuttu, mutta kyllä sellaistakin oli.
Aleksandr Uralov: – Kaikki asuivat silloin hirveän ahtaissa oloissa. Meillä oli oma asunto, mutta meidän lisäksemme tässä porraskäytävässä oli vain kolme muuta perhettä, jotka asuivat niin. Porraskäytävän kolme muuta asuntoa olivat kommunalkoja, niissä asui useita perheitä. Me kävimme joskus kolmannessa kerroksessa Kuznetsovien luona katsomassa televisiota. Silloin otettiin mukaan omat tuolit tai jakkarat. Omaan televisioon meillä ei vielä ollut varaa, vaikka isä oli eversti.
Haluatko nähdä lisää kuvia Tanjan kadulta? Niitä on täällä.
Haluatko lukea lisää? Tilaa kirja!
Aiheellisesti voi kysyä, kuinka paljon yksittäisen entisen neuvostomaan kansalaisen tai Virossa syntyneen venäläisnuoren pitää kantaa vastuuta tai syyllisyyttä menneistä ajoista ja Kremlin teoista? Kniivilä vastaa näihin kysymyksiin monelta kantilta, mutta itse juurikaan kantaa ottamatta. Se on kirjan suuri ansio. Ääni on haastateltavien ääni. /…/ Juuri vastakkaiset tai ainakin ristikkäiset mielipiteet tekevät Kniivilän teksteistä antoisia.
Kniivilän kirja kuuluu lajinsa ehdottomiin valioihin. Se on kirjoitettu hyvin ja se antaa vastauksia sille, joka kykenee ennakkoluulottomasti hyväksymään sen tosiasian, että asiat on mahdollista nähdä usealla eri tavalla olematta silti moraalisesti tai älyllisesti alamittainen ihminen.
